Hei vaan. Syyskuu starttaa loppuaan. Olen sairastellu tässä oikein ajan kanssa ja antoisasti. Edellinen lenssu kesti kaksi viikkoa ja olikohan viikon tauko tahi kahen ja uusiks. Nyt on ääni poissa ja kylymettellöö. Sanon vain että on huono aika sairastoo mutta eihän sille minkä voi. Onneksi vain kirjuuttelija itse on sairaana ja muu perhe terveenä. Tiiättäkö muuten mikä on todellinen rakkauven teko, joka lämmittää tämän emän mieltä? Se kun isäntä lehmiin kestopehkun tyhjäsi. Voi miten kiittelin ja kiittelin, että ihanko totta ja minnuuko varten, miunko takia, lehmässiin takia! Kuinka on ihanoo. Tämä se on sitä tosirakkautta. (Välihuomautuksena sanottakkoon jotta kestopehku ei toimi lehmilässä.) Kaikki eivät karsinoihen putsaustöistä olleet illoisia ja Poppis ol sitä mieltä, että tämä on aivan liian arveluttavvoo kun on peti pistetty uusiksi. Tunnin oviaukossa seisoskelun jäläkeen lopulta nautarouva asteli omalle paikalleen.
Mittään kun kykene nyt tekemmään niin olen tuhrannu neulosta. En ommoo neuloskelijan vikkoo mutta olen päättänä opetella. Olen suhrannu huppukauluria vuuen ja kohta on valamista. Lankakin loppui siinä hötäkässä kesken ja neulos pysähtyi kokonnaan. Tilanne on nyt korjattu ja lankoo lissee hankittu ja voin jo aatella kuinka se talavi-ilimoilla lämmittellöö ihanasti. Tykkeen syksystä ja talavesta. Siitä kylymästä ja viileyvestä, siitä kontrastista minkä kokkee siirtyessään ulukonta kylymästä leivinuunin lämmittämmään talloon. Neuloskellessa pää on ihanasti tyhjä. Tarpeeksi kun sitä tyhjyyttä sitten on kuunnellu niin tekisi mieli laittoo jotakin taustaääntä seuraksi. Olen huomannu kaipoovani podcastia/blokia/jotakin ajan kulluu missä joku kertoisi elämästään maalla. En ole löytäny mittään siihen viittoovoo. Oletko sie? Jos olet niin vinkkoo. Kaipaan sitä semmoista mahollisimman yksinkertaista ja askeettista elämäntapa kerrontaa. Semmoista en netin syövereistä ole löytänyt. Ihan tavallista elämee. Sellaista mitä Enni Mustonen kuvvailoo Syrjästäkatsojan tarinoita sarjan ensimmäisissä kirjoissa. Suosikkini on se missä Ida hankkii oman huvilan, hällä on nautoja, kanoja ja kasvimaa. Semmoista tämäkin nainen elämäänsä tarvijjaa.
Luulin löytänneeni yhen podcastin ja kuuntelin hetken aikoo. Aiheena oli listata maalla asumisen top 3 pahimmat ja parhaimmat. Siinä neuloskellessa mietin ettei ommaan pahimpien top kolomoseen pääsisi mittään. Tai no yks assii, pahinta on se ettei isäntä voi olla tilalla töissä kokopäiväisesti. Muuta huomautettavvoo en keksi. Mietinkin milloinka nämä ruusunpunnaiset maaseuturakkauslasini putovaa? Edelleen huokailen tähtitaivasta, lintujen kesäyön konsertoo, usvassii aamuja, ruskan saapumista, perunoita nostoissa kuulen joutseniin huuvon, huokailen onnesta kuinka muhevoo on maa ja miten isoja matoja maassa näenkään. Seurailen millonka viimeset piäskyt lähtöö ja ilahun kun elukat pääsee vielä vihreelle syksyaikaan. Hyvin pieniä on ne arkiset ilon asiat, jotka tuovat onnen elämääni.
Kaupungissa assuissa kaipasin vain isompaan asumukseen kun kolomion seinät ahisti. Pakenin kaupunkielämää haaveisiin, unelmoin pienestä punaisesta hirsitöllistä, rintamamiestalosta, puutarhasta ja omasta rauhasta. Kaikkea ei kuitenkaan voi ihminen saaha. Muutettiin kuitenkin vanhaan talloon, ei hirsisseen mutta kivisseen. Seurana on yksi naapuri ja tilloo oisi isommallekin perheelle. On oma puutarha ja kasvihuone. Kaupungissa haaveilin usseemmasta huoneesta mutta nyt huomoon haaveilevani vähemmästä. Halluisin myyä irtainta pois mahollisimman paljon enkä ole unohtanut päähän pinttymääni hirsitöllistä. Tämä paikka nyt meijän koti on ja koti meijän perheelle tästä tehhään, en vain ossaa tätä paikkaa vielä kodiksi nimetä. Se tuntuu hankalalta. Muistan edelliset polvet ja heijän tavat ja tavarat. On vähän kuin olisi ylläpitämässä heijän paikkoo, torpparina. Lisäksi särönä tunnen edelleen sen epävarmuuen, tulleeko paikasta ommaa vai ei. Ja tulihan siitä. Vei vain aikaa, liekö sen takkii ei ole ajatus ehtinä mukkaan vielä että tätä paikkoo saattaisi kodiksi kuhtua.
Olen tavattoman illoinen ja onnellinen elämästämme täällä maalla. Maakellari täynnä perunoo luo turvan tunnetta näinä erikoisina aikoina. Meillä on lypsävät vuohet ja lantovat lehmät. Hunajaa ja hurmosta omasta rauhasta. On onnekas tunne kun ei tarvihe lähteä mihkään täältä. Neljäs vuosi pyörähtää käyntiin täällä maalla ja ainoa assii, jota mietin on: miksi ihmeessä myö ei tätä muutosta tehty aiemmin?
Comments