Intuition johdattama

Intuitio. Assii josta en tiennyt mittään, joka on kulkenut matkassani aina. Joka on meissä kaikissa jo siinä hetkessä kun päästämme ensiparkaisun kun hengitämme ilmoo kohdun ulkopuolisessa maailmassa.

Ilman sissäistä ääntä emme olisi tiällä maalla. Varmossa. Kysseessä ei ollut pelkkä maallemuutto vaan tunsin että myö kuuluisimme Varmoon. Siinä hetkessä, elämän ajankohassa kohtalomme ei näyttänyt olevan tiällä. Surunkantamoisen kautta kuitenkin päädyimme tänne asumaan ja perhettämme kasvattammaan. Kaupungissa assuissa luulin että riittäisi se että pääsisimme vain maalle. Jonnekin syrjään. Kuitenkin, elämän palasiin liikahellessa kohilleen, muuttui suunnitelmakin kirkkaammaksi. Kuulin sen, mitä sisin koitti kertoa. Muistan sen kerran kun päälle parikymppisenä katselin tätä nykyistä pihhoomme, isännän silloisen mummolan pihhoo ja sanat tulivat suustani "Oisipa ihana männä tässä pihassa paljainjaloin naimissiin". Yhtään en ajatellut mitä suustani laskin, voi että olen hävennyt noita sanoja niin paljon! Ei mittään harkittua, hetken huuma ajatuksesta nurmikon tunnusta jalkojen alla ja ystäviin ympäröimänä puutarhassa. Luppaamassa toisillemme että olisimme tässä yhessä, aina.

Se kaipuu esiemojen maille ja töille. Kaipaus käsitöihen ja viljelemmään. Ihelle, ei muille. Se on ollut suuri ääni sisälläni että ihtee varten tiällä eletään. Ei muita tai muille. Kuitenkin yhessä tekemällä, ei toista varten. Kun ajoimme isännän sukupaikan ohi ja kahoin kauroista notkuvaa peltoa, sisimmässäni läikähti lämmin tunne. Tuonne, viljelemmään mie kaipasin vaikken koskaan ollut kokenut. Olin elänyt niin kauan järkimaailmassa, koittanut ahtaa ihteäni ja ajatuksiani muottiin että lopulta rikoin kehoni sekä mieleni. Kantokyky tuli vastaan. Elin täysin ihteäni vastaan, maailmankuvvaani vastaan. Rikoin kaikin keinoin sitä mitä sisimmässäni olin. Olin sisimmäni entisaikainen, muinainen maalainen, joka syttyisi kädentaidoista, halusi opetella tekemään alusta asti assiit ihe. En kuluttamaan ennää yhtään koulunpenkkiä vaan kokemaan ja kokeilemaan. Koitin ehtiä ihteäni kouluista ja koulutuksista vaikka suurimman opin, tiedon ja taidon tulisin lopulta löytämään itsestäni. Intuitiostani.

Intuitio on johdattanut kehräämiseen pariin, pienlampuriksi, eläinten rakastajaksi, suurperheen emoksi. Perheemme ei koostu vain ja ainoastaan ihmisistä vain monenmoisista elläimistä. Koitin ehtiä googlen kautta sellaista elämää, joka sisimmässäni pyysi päästä näkyväksi. Sellaista ei vain ollut valmiina, muottina, josta ottaa mallia. Päässäni oli vain ainutlaatuinen maailma, jota vain mie itse ymmärsin. Edelleen koitan opetella ymmärtämään sisäistä maailmaani ja näyttämään siitä paloja muille. Tällä kirjoituksella rohkaisenkin sinnuu. Anna sisältäsi kumpuavan kauneuven tulla näkyväksi. Se tuopi paljon illoo ja onnea ympärilleen. Ja siun on helpompi olla, ellee ja hengittee. Vaikkakin todennäköisesti se siun sisäinen maailma on jottain aivan muuta kuin meille on opetettu eikä sitä siinä hetkessä voi järjellä selittää. Anna aikoo, oottele ja kuuntele. Siemenkään ei idä yhessä päivässä vaan se vaatii aikoo ja ihelleen sopivia olosuhteita kasvaakseen ja lopulta kukoistaakseen.

Varjele, viljele ja vettä antele. Se on ihmisen minnuuden kasvatukseen oikein käypänen ohjeen nuoranen.

Kuva liittyy aiheeseen: ensimmäiset Villa Varmon langat pääsivät esiemojen mailla ikuistettavaksi eli lakkasuolle.