Se on mielessä aamulla ekana, illalla vikana. Välillä päivännäölläkkiin mielessä häivähtellöö. Ainahan se ajatuksissa on. Kehreeminen, kehrääminen eli keträäminen kuten meijän suunnilla varttuneempi väki sannoo. Kerrasta jäin koukkuun kun menin sen taijon oppimmaan. Tätä en koskaan oisi uskona tapahtuvan elämässäni, pitkäjänteisyyteni (joka on kehittynä huimasti kiitos maallemuutto 2019). Vähäset kästyötaijot huomioonottaen tämä on mitalin arvoinen saavutus. Kästyöjumalat, entisajan emännät ja verenperintö kaikkia on kiittäminen tästä ilon aiheesta. Voi tätä onnenpäivee, en paremmin sannoisi. Nyt kirjoitellaan oikein pitkän kaavan mukkaan kuinka mie oikein kehräämään opin. Ja tähän alkuun heti mainihen senkin, että tein tubbeen tunnelmoivaa videoo aiheesta kehrääminen.
Kaikki alakoi talon vintiltä. Ylleensäkin vanhoissa paikoissa kaikki kauneimmat tavarat sullotaan vinttiin tai kellariin. Niitä ei ennee nykykansa kaipaile. Ihe en olekkaan nykykansa vaan joku elävä kävelevä muinaismuisto. Siellä se talon vintin perukoilla oli, pieni ruskea pölyn kuorruttama rukki. Ja voi miten osasi olla pieni! Kuletin sen vintiltä tuvan nurkkaan. Miksi nämä kaikista kauneimmat esineet laitetaan tuonne katseilta piiloon kun parraatipaikallehan hyö kuuluisi.
Matka alakaa
Kävi sitten niin, että paikkakunnallamme tarjottiin kehruukurssia, jonne viivana ilimouttauvuin keväällä 2022. Kurssipäivä koitti ja optimisti kun kerrankin olin niin varasin oikein kaksi isoa paperisäkkiä villoo mukkaan. Riittäköhän nämä jos oikein rukki käypi laulammaan. Hyvinpä vähän taas tiesin. Olin putsaillu rukkia jo kotosalla mutta kyllähän ne vinttivuodet aikansa ja jälkensä pieneen rukkiin jättää. Pöllyy oli vähintään kermakakun kuorrutuksen verran rukkimamsellin piälle kertynä. Töitäkin aikanaan on hiän painanu, joten tuomio kurssilla oli jottei tuosta varsin ennee kehreevee peliä tule. Karstaparejakin oli kaksin kappallein ja sekkiin kävi ilimi, että ovat hieman tehtäväänsä kunnottomat. Kieltämättä vaikia niillä oli ja on karstata. Leuka rinnassa palasin iltasella kottiin ja sanoin isännälle, että ei tule kehreevee emää tähän talloon. Hiän muisteli nähneensä ulukorakennuksen vintillä toisen rukin. Sinne siis. Miten tästä elämästä selviisi iliman isäntee.
Tietenkin talvella 2022 lunta oli metritolkulla. Lapioin tieni oven luo ja lopulta sain uksen raolleen, josta mahuin justiinsa rakennukseen sisälle. Kiipesin rappuset ylös ja siellä se oli. Linnunpoikain luurankojen keskellä punasininenrukki. Rukissa roikkui pussi ja pussissa oli lyhty (rukin yksi osa on nimeltään lyhty). Mietin kuka sen tänne toi? Ja arvaisiko se ihminen, joka aikanaan on aatellu, että ei sitä tälläkkään pelillä tie ennee mittää. Joutaa tuonne välikön vintille pois jaloista kuleksimasta. Ja vuoskymmennii myöhemmin talon ja tilan uuet asukkaat kaiveloo sen takaisin käyttöön. Toivottavasti kuulit ne huudahdukset sinne jonnekin: mikäs uarre se tiällä on! Kenetkä kauniin ne on tänne välikön vintille unnouttanu. Annahan mie vien siut tuonne tuppaan tiältä vintiltä pois kuleksimasta.
Sisälle mamselli vietiin. Pieni punasininenrukki ja alakoi taas armoton putsaus. Seuraavana aamuna astelin rinta rottingilla kurssille. Josko sitä tästä kehreevän pelin saisi! Päivähän se pääsi iltaan ja sanotaanko näin että kahden raakavillasäkillisen kanssa tulin kotia. Ei olluna syntynä lankoo rullan rulloo. En vain saana kässii toimimaan, en jalakoja enkä sitä rukkia. Ohjaaja houkutteli, jotta kokkeilehan noilla uuvemmilla. Mutta en. En kokkeillu. Tämä on se rukki, jolla tulen kehreemään, joten tätä rukkia pittää oppia käyttämmään. Jospa sitten seuraavana viikonloppuna kun kurssi jatkuisi niin jottain jo ossaisin. Mutta ei. Vähänpä taas ihmeislaps tiesi. Samana kevväänä kun rantauvuin ihe kehruukurssille niin samana kevväänä rantautui perheeseemme kulukutauti, joka pisti maailiman pysähyksiin. Voi itkut että harmitti, että nyt meni se viimonen mahollisuus oppia kehreemään. Lisäksi kurssi oli äit immeisen unelmien täyttymys. Oli tarjolla kaikki mitä nuor emäimmeinen voipi toivoa. Valamis lämmin ruoka, kahvit, juttuseuroo ja käsitöitä. Luksusloma ja vain 30 kilometrin piässä kottoo.
Matka jatkuu
Tien varressa seisoo kirpputori. Kaupunkireissulta palatessamme kurvoon pihhaan. Kuhan vain kahtelen. Kästyöjumalat oli kuitenniin puolellani ja löysin aarreaitasta paremmat karstat entissiin tilalle. Rukki oli myös puunattu ja lepereitä tehty. Lepere on se sellainen karstattu villa, untuvainen pehmokainen villahuntu, jota ns. syötetään rukkiin.
Hyvä lepere on kaiken a ja o kehreemisessä. Kuijut täysin avattu, kuohkea ja pitkänlainen. Siitä tulloo hyvä lanka, silleen ne enemmän tietävät sannoo. Yritin turrailla eli kehrätä kotona kuten kurssilla neuvottiin mutta eihän siitä mittään tullu. Unohin rukin nurkkaan ja koko homman. Kyllä se vain näkkyy yhen ihmisen yli hyppevää kästyötaito, näin aattelin. Kunnes tuli itsenäisyyspäivä 2022.
Itsenäisyyspäivän aikaan koen nykyään suurta haikeutta ja tuntuu siltä kuin eeltä menneet oisi lähempänä. Ajatuksissa ja ajan tuolla puolen. Herkistyneessä mielentilassa ehin rukin jälleen nurkasta ja toin tuppaan. Jospa myö nyt kokkeiltaisiin. Liekö talon entinen mamma vai kuka lie saapui paikalle ohjoomaan. Siltä se ainakin tuntui. Muutin kässiin asentoo ja rukki alakoi kirjaimellisesti laulammaan. Kaho isäntä kaho! Tästä tulloo muutakkiin kun sykkyrree! En voina uskoo mitä näin. Ihan kun joku oisi tulluna ohjoomaan, sanattomasti sanomaan, jotta kuulehan sie emännän alun tekele, tässä talossa on aina kehrätty tällä tavalla. Laita käit toisella tappoo niin rukki herree kuuntelemmaan sinnuu.
Eikähän se onnistuminen jääny tähän yhteen kertaan. Vein rukin peräkammariin ja siellähän myö on syötetty leperettä toisensa perrään ja langalta alakaa näyttee. Olen tullunu siihen aatokseen, jotta rukki on vähän ujonpuoleinen. Liekö tottuna työskentelemään aiemman emäntänsä kanssa tuolla peräkammarin perimmäisessä nurkassa. Koska siellähän se karjalaisen emännän paikka on. Nurkassa kuiskimassa, jotta enhä mie mittää. Vielä on monta lannistumisen paikkoo eissä. Kertaaminen ja sen semmoset assiit mutta voi että kuinka mahtipontisen onnellinen olen. Tällä hetkellä se on aamulla ensmäisenä mielessä, illalla viimosena pittää käyvä muutama lepere syöttee ennen piän painamista tyynyyn. Kehreeminen on pitkästä aikoo sellanen assii elämässä, joka sulukoo piän kakofonian. Siinä mie vain istun, vanhan rukin eessä ja ihan kun olan takkoo kahtois joku lempii vanha nainen vieno hymy huulillaan.
Elämä näkkyy
Rukki kaipoo uutta jalakoo. Isä Turuska meinasi sorvata uuen. Ja se vanha rukki, joka sai ei toimi-tuomion. Isä Turuska aikoo entisöijä senkin. Ihekin jo mietin, että hankinko uuen, että jospa näistä vanhoista rukkimammoloista ei ole mihinkään. Kuitenkin mietin sitä, että aikanaan kun ne on viety pois näkösältä, ovat ne silloin olleet toimivia. Jotenka kiitän ihteäni, että jaksoin yrittää. Mikäs sen mukavampoo kun antoo jalalla tahtia ja kässiin viiä, kun tietää, että aikanaan joku isännän esiäiti on tehnä sammoo työtä, tällä samalla rukilla. Siinä on jottain aivan tavattoman kaunista. Ja kuten vanhassa talossa elläissä ajan jäläki näkkyy. Kuluneina pintoina, jäläkinä ovissa. Sukupolovet ennen meitä ovat näitä nurkkia asuttanneet. Miksi ne vaiheet pittäisi hioa piiloon? Ei miksikään. Sukutila-asioissa on aina omat mausteensa ja vaikka en juuria näihin maihin ommaa niin silti tuntuu sanomattoman arvokkaalle linkittyä näihin ketjuihin vaikka miniäkokelas vielä ollenniin. Joku on tehny näitä samoja töitä, lakaissu samoja lattioita, avannu ovia ja kulukenu samoja pihapolokuja.
Ystävä Sanni sanoi sen kauniin ajatuksen omassa blogissaan miten myö ihmiset muutamme paikkaa mutta samalla se, kuinka paljon paikka muuttaa ihmistä. Ja muuttaahan se. Tosi paljon. Niin paljon ettei sanat riitä. Meillä tullee neljä vuotta asumista tiällä Varmon kylän perukoilla. Elämä kyykäytti polovilleen kun muutimme tänne. Taakka, jota olin lapsuudesta saakka kantanut kaatoi lopulta seisovilta jaloiltaan. Olenkin tässä koittanut tarttua kiinni takaisin elämään ja elon tahtiin mutta ikäväkseni en ennää sinne yllä. Viime postauksessa kerroin uupumisoireiden palanneen enkä taho ennää siihen pisteeseen etten kykene liikkummaan ollenkaan. Ussein suren isännälle sitä, että miksi minnuu ei ole tehty tähän maailimaan. Miksi koen, että paikkani on siellä jossain missä kehrätään käsin lankoo, viljellään perunamaita, lypsetään vähäsistä lehmistä vähäset maijot ja mietitään, jotta mimmonenhan marjakesä se tulloo. Toisaalta koen suurta ylypeyttä mitä kaikkea olen oppina näinä vuosina. Ihan yksin ja ihe. Ja kuka se on joka opettanu nämä assiit? Se ei ole kukkaan ihminen vaan se on tämä paikka. Nämä nurkat, tienoot ja mäenmutkat. Jostain sisimmästäni olen avannut sen tiedon essiin, jonka aiemmat sukupolovet ovat minnuun kirjoittanneet.
Onnellisena istun tuvan nurkassa haastelemassa rukille, jotta onko se nyt siussa vai miussa vai minkäkö tähän tämän langan alaku nyt katkeiloo. Isäntä kyssyy jota mitäkä sie sanoit? Mie että en mittään. Kunhan tämän rukin kanssa haastelen. Rukkimammoloilla on sielu, siitä olen varma. Semmostakkiin atvailen jotta talon vanha rukkimamselli on viimein hyväksynä miut uueksi emännäkseen. Ja se jos mikä tuntuu vallan ihanalta.
Comments