Hei vain. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatuksissani istunut konneen iäreen ja alkanut kirjoittaa. Tämä syksy on ollu liian tekemisen täyteinen. Mursin oikean käteni syyskuussa ja siitä johtuen kaikki hommat viivästyivät kuukauvella. Tekemättömiä töitä on paljon ja se jos mikä rasittaa mieltä. Mutta siihen kai pittäisi tottua että tekemällä ei valmista tule. Aina on uus rojekti oottamassa kun yhen saapi valamiiksi. Hommien hittaus varsin liittynee ettemme tee pitkää päivää. Ne ajat on nyt toivottavasti takana tältä vuuelta ja kesäkuukausissa tavataan taas. Olemme höllentänneet tahtia auringon mukkaan. Hämärä saapuu jo kahelta, pimiä heti kolomen jäläkeen. Ohtalampun valossa tehhään iltatyöt ja koiriin iltalenkit. Aamusin menemme pihalle kun päivä valakenee. On etuoikeus toimia näin luonnon kellon mukkaan. Herrääminen säkkipimeään tosin ei ole heleppoa. Paitsi! Mie suurin kahviholisti lopetin kahvin juonnin. Tässä taannoin vietin mielenkiintoisen yöseuvun mahatauvin kourissa. Sammaan syssyyn päätin jättää paheista parhaimman, kahvin. Mitenkäs on maailma muuttunut? Päiväväsymys on kaikonnut, samoten aamujen. Olen virkeämpi ja vireystila pyssyy paremmin. Ei tule aallon pohjia eikä tule buustattua kahvilla yli väsymyksen. Tiiän kyllä että kahvi pallaa taas jonnain päivänä takaisin mutta ei vielä.
Olen oottanut kuin kuuta nousevaa että sattaisi vettä. Jäisimme koko päiväksi sisähommille mutta eih. Tulloo vettä mutta mehtään mennään. Kurahaalarit jalakaan ja sadetakki niskaan. Aikuisten koko vartalo kura-asu on marraskuun ehoton asusuosikki. Eilen ehimme tilan rajaa taimikossa ja heti ensiaskelilla onnistuin tippumaan ojjaan, äitee Turuskaa lainaten pershaaroja myöten. Noh. Onneksi oli ne aikuisten kurahousut ja sadetakki. Kyllä on vaatekaapin sisältö muuttunut viiteen vuoteen, täytyy sannoo. Siinähän oli työpäivä vasta aluillaan kun sukat ja kumikengät märkänä kampesin ihteni ojasta ylös. Isäntä siinä että pitäskö meijän kummiinniin kiäntyy takasin pihhaan. Mittään kiännytä, vastasin ja vesi vain loiskui varpaihen välissä kun lähimme ehtimmään rajaa. Siinä kun neljääs tunti alako kiäntyä ja olin hävittänyt puhelimen kahdesti ja katkaissut raivaussahan viilan, siinä hetkessä alkoi tuntua että joskos sitä sinne pihhaan mentäisiin kumminkin. Noh tuntuihan se ojakellunta heti kurkussa. Illalla saunassa liottelin varpaita kuumassa veissä mutta näinhän se oli että yöllä heräsin kurkkukippuun. Ei auttanut siankärsämöhaudukkeet eikä hunaja. Toivottavasti mänisi nopiaan ohi.
Tämä syksy on ollut liisterinen vai sanoisinko tahmea. Mistään ei oikein ponnekkaasti saa kiinni ja päivät valluu kuin hiekka sormiin välistä. Olen koittanut aatella että ehkä myö tarviimme tätä. Hittaampaa arkea ja vähemmän tekemistä (vaikka on paljon sitä tekemistä). Ainut ongelmahan siinä on että mieli kuiskuttelloo että enempi pittäisi saaha ajoiksi ja tehneeksi.
Se on kummallinen kuvio kun tullee kaupunkielosta maalle. Luulee että sama tahti ja jytke jatkuu vaikka paikka on toinen ja aikakin. Maalla ajalla on erilainen käsite kuin kaupungissa. Huomaan haaveilevani jälleen kellottomasta elämästä, elon rytmistä luonnonkierron mukkaan. Kaikkihan ei tule ihmislapselle heti, jospa jonnain päivänä saamme ellee iliman kellon kilikatusta korvissa. Kaipailen kovasti aikaan sinne 1940-1950 -luvulle. Tiiän että moni assii oli silloin huonommin mutta oli moni assii paremminkin. Haaveena onkin yhistee menneet parhaat ja tämän päivän suosikit. Ottaa niin sanotusti kermat molempien kakkujen piältä.
Comments