Sitä varten miut luotiin, tänne taivaankannen alle tuotiin. Elämään omavaraisempaa elämää. Ei ole muuta elämee miulle olemassa. Elämee, johon halluisin maallisen matkani arvokkaimpia asioita käyttee, toisin sanoen aikaani. Ellee aikani täällä omavaraisemmin, itsenäisemmin, mahdollisimman riippumattomasti. Omavaraisempi elämä merkitsee niin paljon että siihen on toisinnaan hankala sanoja löytee. Se on syy nousta aamuisin. Tuijottaa tähtiin iltaisin. Hiljentyä yöheinien ääreen ja miettiä että tässä on kaikki.
Tämä postaus kuuluu Suuntana omavaraisuus bloggaajien yhteispostaukseen. Aiheena oli ajankäyttö omavaraistelun suhteen. Hyvvinkin lavveeta ja levviitä lattuu sivvuumme aihetta. Lopussa löytyy kanssakirjoittajien tekstit aiheeseen liittyen. Yhteen meijät jälleen kokosi Tsajut blogin Satu.
Omavaraisuus luopi valoa koko elämään. Se valo pyyhkii pimeimpäänkin nurkkaan. Voisiko siis olla muuta oikeempee elämänmuotoa kuin työskennellä oman elämän etteen? Käyttee aikoo siihen. Aikaa, johon meillä ei ole ennää aikaa, koska meillä on aina kiire. Ostopalveluna ostamme ruokamme, vappaa-aikamme, työmatkamme, työmme. Ajassa mitattuna siirtymä omavaraistaloudesta ostotalouteen on ollut silimänräppäystä lyhyempi aika. Ihmiskunta hyppäsi pikajunan kyytiin, jonka päätepysäkkiä ei ollu kellään kyytiin nousijalla tiijossakkaan. Oma sukupoloveni syntyi siihen junnaan, joka suuntasi pois omavaraistaloudesta. Rippeitä oli vielä nähtävillä. Lauantaisin piirakoita rypyttävä mummo, jouluksi teurastettu sika roikkumassa aitassa, tympeitä ja loputtoman pitkiä marjareissuja mehtään, aikaisia aamuja kalalle ja sieneen. Nautoja, jotka nousivat viimeiseen kyytiin. Hiljaisia navettoja, joihen ikkunoihin ei ennee syttynyt valoja. Hyvästelimme sen kaiken ja suuntasimme helppouden paratiisiin. Paratiisiin, jossa harvaa assiita tarvitsisi tehdä itse. Paratiisiin, jossa kaikki olisi lähellä. Valot halkoisivat tummaa yötä ja äänet rikkoisivat hiljaisuuden. Jossa pimmii ei ole ennee pimmiitä, eikä äänetön äänetöntä.
Pikatahtisen junan kyyvistä jääminen voipi olla ihmiselon paras ratkaisu ajankäytöllisesti. Kiire karisoo ja aika pitenöö. Helekkarinmoinen kaupunkihölkkä vaihtuu mehtäkävelyihin. Kevväällä ihhaillaan puhkeavvaa luontoa, kesemmällä pyllötettään marjamättäässä, syksyllä ihaillaan väriloistoo ja pimmiiaikana ihhaillaan tähtiä. Siinä unohtuu sykemittarit ja kaikki muut nykyaikapatterit. Tekemistä on aina, olipa aika mikä hyvvään. Kuitenniin sanan kiire, koitetaan karistella sanavarastosta. Meillähän on vain aikoo tässä elämässä. Pikajunasta puttoomisen seurauksena olemme mm. puurtaneet perunamaalla, työskennelleet pitkäjänteisesti talavesta myöhäiseen syksyyn. Tehhään polttopuita, lämmitettään talloo. Tehhään lissee polttopuita ja lämmitettään lissee talloo. Myö työskentelemme joka päivä oman elämämme etteen, jos emme rahallisesti niin muulla keinoin. Raha on saanu liian suuren vallan ihmismielestä. Rahatalloutemme nivvoutuu omavaraisteluun. Tila on työmme, kotimme ja elämäntapamme. Teemme tätä ihellemme, perheenä, ehkä joskus jollekin jatkajalle. Jos emme omalle jälkikasvullemme niin jollekin toiselle. Toiselle, joka halluu ellee nykymaailman toisella puolen, laitaseutuloille. Omavaraistelumme tuo päiviimme suuren merkityksen ja täyttymyksen tunteen. Annamme omavaraistelulle aikoo ja se aika palakihtoo meijät. Palakka tulloo puutarhan satona, polttopuina, mehän marjoina ja tuvan lämpönä. Taitoina, joita meillä ei vielä muutama vuosi sitten ollutkaan. Vai oliko? Sukutietona kulkemassa suonissa. Sykkimässä ja oottamassa päivee, jolloin nousta taas pintaan. Oottamassa oikiita aikoo tulla jälleen näkyväksi.
Omavaraistelusta ei voi haastookaan ellei sivvuu perinnetaitoja. Nuo entisaikaiset käsityötaidot, jotka uhkoovat painua unhollaan. Elämän tehtäväkseni on muotoutumassa entisaikaisiin taitojen oppiminen. Hyvällä alulla ollaan jo. On opeteltu kehräämään, emännöimään, pitämään karjaa ja puutarhuroimaan. Tänä viikonloppuna olemme antaneet aikoo ja ahkeroineet errään suuren unelman etteen, nimittäin riukuaidan. Tarkoituksena on pystyttee pihhaa ympäröimään verkkoaita, joka sitten hyvin ajan kanssa maisemoidaan riukuaidaksi. Kuusiriukua aloitettiin kerreemään pari vuotta sitten ja nyt oli viimein aika jalostaa puuta pahtaaksi. Jäläkikasvu otettiin tietenkin työhön mukkaan ja kolomen poloven voimin assiita ihmeteltiin. Omavaraisteluun ja ajankäyttöön liittyy toinen sydämeni sanoma. Halu näyttää lapsukaisille millaista oikee elämä on. Ja siihen tarvitaan aikoo. Se elämä jossa tehhään ihelle eikä juosta toivottavasti kello kaulassa. Elämä, jossa käyvään mehästä aitatarpeita, tehhään ihe kuusiriu'usta, pystytetään sukuvoimin ulukohuussi, käyvään marjassa ja sienessä - joskus erikseen ja joskus yhtä aikoo. Opetamme perilliset kalastammaan, mehästämmään. Pärjeemään tässä hullun kurisessa maailmassa joka muuttuu päivä päivältä hullummaksi. Oppimaan yhteistyöstä ja toisten auttamisesta. Työtä. Sitä pittää tehä. Kun pienestä ponnistaa omavaraistelijaksi niin siinä melekein parikymmentä vuotta aikoo oppia omavaraisemman elämän alakeet. Ajankäytöllisesti arvokkain assii, joka elämässäni voi olla. Oppia itse ja opettaa toisille. Antaa aikaa ja olla yhessä. Eihän sitä koskaan tiijä mihin elämän poloku jäläkikasvun kuljettaa. Hyö tietävät ja ennen kaikkea tuntevat juurensa. Juuret, joihen turvin on hyvä kurkottautua tilan ulkopuoliseen maailmaan.
Kuinka käyttäisin kaiken mahdollisen aikani? Olemalla täällä ja tekemällä työtä yhteisen päämäärän etteen. Sanoin isännälle että myö olemme onnekkaita kun saamme ellee näin. Ei ole toista elämäntappaa miulle. Suurinta täyttymystä ja turvaa on täysi maakellari ja liiteri täynnä halkoja. Se mikä nykyihmiseltä on unohtunut on omavaraisemman elämän työntäyteisyys ja pitkäjänteisyys. Vaatii loputonta työtä, loputonta aikoo, loputonta ponnistelua ellee ja olla näin. Täällä eletään joka solulla ja solutasolla.
En ossaa toista neuvoa mitä tee ja miten tee. Kysyn vain, mihin aikaasi annat? Tee niitä asioita, joille sydämesi soi. Vaikka se kuulostaisikin tai tuntuisikin niin hullulta. Kun aukaisin tämän lippaan, jota omavaraisteluksi kutsutaan niin se on vienyt sellaisiin seikkailuihin ja elämän syvennyksiin, joita en osannut kuvitellakaan. Opittavvaa riittää joka päivä. Olen tutustunut aivan mahtavviin oman assiinsa asiantuntijoihin. Nämä asiantuntijat ovat jottain muuta mitä on totuttu näkemään. Nämä asiansa tuntijat kyykistyvät kuttujensa viereen, näyttävät kuinka lammas keritään, miten villaa kehrätään, kuinka neulotaan, miten aitapahas hiilletään, mistä marjat löyvetään, kuinka sienet suolataan ja koko sato säilötään. Näille, tämän alan asiantuntijoille lähetän nöyrimmät kiitokset ja lämpimimmät hallaukset. Työ olette johdatelleet miut sellaiseen maailmaan, jota omavaraisuudeksi kutsutaan. Antaneet samalla kaikkein arvokkainta mitä heillä on, aikaansa.
Omavaraisuus on tapa olla ja ellää maailmassa. Tässä paikassa, joka on meijän koko maailma. Maailma nimeltään Varmon kukkaro. Paikka joka on monien asioihen yhteensattuma. Sukupoloviin ketjuun asettuva elämä, jossa ympyrän lailla pallaamme alakuun. Alakuun ja aikoihin, jolloin omalla työllä oli elämässä suurin merkitys.
Kasvuvyöhyke 1
Kasvuvyöhyke 2
Pilkkeitä Pilpalasta https://pilkkeitapilpalasta.blogspot.com/2024/10/oma-uusi.html
Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2024/10/puutarhatoiden-ennakointia-suuntana.html
Oma tupa ja tontti https://omatupajatontti.blogspot.com/2024/10/katos-kaivolle.html
Comments