Perintöni - omavaraisen elämän ilosanoma
- Villa Varmo
- 2 hours ago
- 3 min read
Elämä on parasta itsetehtynä, senhän sanoo jo Martatkin. Kuinka viiä omavaraisemman elämän perintöä etteenpäin? Ottamalla mukkaan ja osallistamaan. Ihminen on edelleen se sama otus kuin männä aikoina. Yhessä tekemällä lissääntyy yhteisöllisyys, yhteisöllisyyden mukana omavaraisemman elämän taidot leviää laajemmalle. Se salaisempaa reseptiä tähän sukupolvien perintöön ei ole olemassa. Lapsosia voi osallistaa jo pienestä pitäen. Tosin yksi neuvo miulla on, ota aina evväät mehtään/halkohommiin ynnä muuhun yhteisähvääriin. Kertaakaan ei ole tullut kaduttua että otti evväät matkaan, jos ne jättää ottamatta. Se kyllä kaduttaa.
Tupinakukko on perinteinen savotalle otettu eväs.
On siis kuukauven ensimmäinen sunnuntai ja omavaraisbloggaajaporukkamme on useiden eri aiheiden äärellä. Koolle meijät jälleen kutsui Tsajut blogin Satu, kiitokset siitä. Itse valitsin aiheeksi yhteisöllisyyden ja omavaraisempien taitojen periyttämisen. Yhteisöllisyys jos mikä meillä täällä Varmon kukkarossa ja Kesälahdella kukoistaa. Vaikka en ole kolmannen polven kesälahtelainen eikä minkään näköiset sukusidokset tänne tavoita, täältä olen silti löytänyt sydämeni kodin. Eipä isäntä arvannutkaan kun nuorikkonsa kahdeksantoistakesäisenä toi sukujuurilleen. Tänne mie kiinni jään, tunsin sen jo silloin. Aika ei vain ollut oikea.
Olen saanut ennakkoperinnön, josta olen ikikiitollinen. Perintö omavaraisemmasta elämästä on istutettu minnuun jo äidinmaidossa. Kiitollinen kokemuksista, jotka maalaiselo ja mummolan navetta ovat minnuun jättäneet. Kiitollinen jopa niistä kokemuksista kun rankasavotalle meijät köijättiin en mie halua! huudahduksien lomassa. On viety sieneen, marjaan ja kalalle. Meitä on viety luontoon. Tietenkään luonnossa liikkuminen ei olluna sitä sellaista mindfulnessia saati mehän rauhassa hengittelyä. Keräsimme joko toisille, myyntiin tai ihellemme. Huvikseen ei missään nimessä mehissä samoiltu. Nyt aikuisena onkin ollut työtä opetella että ei tarvihe kantoo mahollisimman täysiä sankoja joka käillä ja kantapiällä autolle. Voipi tulla vajjaa sankko, voipi olla vain yksi sankko, voipi syyä evväät. Voipi olla hias ja käyvä usseempana päivänä marjamehässä. Ei tarvihe urakoija, sitä olen ihelleni koittanut lempeästi sanoa. Kaikesta tästä työstä on kuitenkin tullut oma hengenperintöni, jota jatkan etteenpäin. Omille jäläkeläisilleni ja toivottavasti tulevaisuuessa muillekin yhteisömme lapsille.
Mitä halluun jättää jälkeeni? Muistoja. Mehtäreissuista, arjestamme. Tilan töistä ja marjamehiköistä. Että elettiin. Tehtiin paljon ja välillä liikookin. Nautittiin siitä että oltiin tiällä. Ei kaivattu kauemmas, ei tarvihe olla hurjempoo vaan hyvä tässä on näin. Halluun jättee jäljen että elämä voi muuttua, heittee hyvälläkin tavalla ympäri. Ihmiset muistaisivat että olipa se kummallinen emä se. Jätti siistin sisätyön, toi perheensä maalle, hankki navetan täyteen asukkaita, opetteli kaikki ne vanhat taijot ja oli mahottoman onnellinen. Oli mahottoman onnellinen siitä että käänsi selkänsä nykyajalle ja avasi sydämestään sisimpänsä näkyväksi maailmalle. Loi oman onnelan. Pienen maailman elonpiirin, joka oli hälle koko maailma. Kun sukupolvi ennen meitä saateltiin pois maalta, kohti helpompaa elämää - myö taas kuulimme sisimmässämme kaipuun tulla takaisin.
Omavaraisuuden perintö
Nykyajan lapsilla ei ole ennee mummolan navetoita, harvalla on kotonaan elukoita. Ei ole mittään sellaista joka toisi kaupunkielloon juurevuuden elementtejä. Myö ihmiset kasvatamme jälkeläisiämme kuin taivaan irtokappaleita ja mietimme mikä tässä nykyajassa kiikastaa. Lyhyesti. Kaikki. Syntymä ei ole ennee meille arkea, kuolemasta olemme kaikonneet kauemmas. Kaikki löytyy nykyään kaupasta, ennen lehmän utareesta, munat kanalan munintakopista, pehkojen alta puutarhasta. Liha tuli lampaasta, sonnista tahi kukosta. Nyt liha ei tule mistään ja jos tullee niin valmiiksi jauhettuna ja muoviin pakattanu. Siistiä, hygieenista ja tavattoman kaukana alkuperästään. Ei surun tunnetta teurastuspäivänä, ei lämmintä lihhoo käsissä. Ei puukkoa tavoittamassa nahkaa irti lihasta. Ei haikeutta ja toteamista, teitä on liian monta. Anteeksi tästä.
Omavaraisuuteen nivoutuu yhteisöllisyys luonnostaan. Annetaan omastaan toiselle, autetaan ja tehhään yhessä ja jaetaan tietoja kahvipöytäkeskusteluissa. Kaupungissa elläissä oli aina ihmisiä ympärillä mutta yhteisöllisyys oli harvassa. Nykyään ei ole ihmisiä ympärillä mutta yhteisöllisyyttä on entistä enemmän. Harva pärjee yksin. Meitä ympäröi sukuyhteisö, naapurit ja lapsosiin kaverit perheineen. Kannatan koko kylä kasvattaa, myö suomalaiset, maailman uupuneimmat vanhemmat emme jaksa yksin ja ihe. Myö tarvihemme naapurin mummoja, isovanhempia, kyläläisiä ja muita aikuisia. Myö tarviimme silmäpareja valvomaan lastemme tietä kun laskemme heijät kokkeilemmaan siipiään maailmalle. Toivon että jonnain päivänä omat lapseni näkevät sen kaiken mitä myö toimme heijät tänne kokemaan ja ennen kaikkea elämään. Toisenlaisen maailman, joka ei välttämättä ole ollut ennee tavoittelemisen arvoista elämää. Hurjasti työtä, hirveesti vastuuta mutta vastapainona kuitenkin vapaus ellee ja olla. Suuria tunteita ja onnen hetkiä. Haikeita päätöksiä. Ihe tekemistä ja sisuuntumista. Omavaraisuuden perinnöksi kuuluu myös ratkaisukeskeisyys ja oivaltaminen. Yhteys ommaan sisimpään eli intuitioon. Yhteys elämänkiertoon kaikkine vaiheineen. Kevväinen aika kasvuineen, syksy sadonkorjuineen. Pitkäjänteisyys niin tekemisessä kuin omassa mielessä. Kaikesta tästä muodostuu omavaraisempi elämä. Sinä päivänä kun maallinen matkani täällä loppuu, toivon jonkun toisen jatkavan ilosanomaa omavaraisemmasta elämästä. Kokevan sen elämän täyttävänä hurmiona ja syynä herätä aamuisin. Ja ennen kaikkii jakavan illoo etteenpäin yhä uusille ihmisille, joille haaveena on omavaraisempi elämä.
Comments