Toisenlainen maailma hengittää minussa. Se on kaikkea muuta kuin mitä nykyään on.
Kävimme komeamman puoliskoni kanssa pilkillä kevätjäillä ja siellä se ajatus heräsi taas. Tässä on hyvä näin. Ruokaa perheelle. Ympärillämme soi kevään hiljaisuus. Teerien kukerrus, joutseniin huudot, lokkien laulu. Aurinko lämmitteli pilven takkaa ja kala söi. Söi niin paljon kuin 8,5 kiloa kahteen omavaraistelijaan. Viereemme tuli potkurilla mies. Huikkasimme päivee toisillemme. Syöpikö ahven, hän kysyi. Syöpi se, vastasimme. Kävimme läpi kalapaikkoja, mitä saapi verkoilla, ei ole ennää jäillä liikettä. Toista se oli parikymmentä vuotta sitten, mies sanoi. Varsinkin viikonloppuisin oli jäälläkin ruuhkoo. Nyt ei tarvinnut ruuhkasta haastella. Hiljaa istuttiin porukalla. Jokainen ommaan hommaansa keskittyen.
Meitä ei ole täällä ennää montaa. Silti huikkoomme tuntemattomalle, päivee! Nostamme kättä. Vaihamme tietoja säästä, muuttolinnuista, kevvään merkeistä. Vähäisyydessämme olemme silti yhteisöllisyydessä. Meitä yhistää ne tietyt assiit. Luonnon herrääminen ja kevvään saapuminen. Päivittelemme aikaisin saapuneita töyhtöhyyppiä ja peippoja. Tarjoamme naapuriappuu vähäisille naapureillemme. Mietimme miksi tuonkin torpan valot ovat sammunneet. Onko kaikki hyvin? Pitäiskö männä ovella käymään?
Miussa viriää uusi maailma. Maailma ilman tätä kaikkea teknologian huisketta. Haaveilen edelleen erakoituvani saareen. Pitäväni muutamaa lammasta, kasvattamalla ommaa ruokaani, kanaparvi, pari kissoo ja koira. Olisin maan mahottoman onnellinen. Ei olisi telkkaria pauhoomassa nurkassa. Korkeintaan radio, paitsi jos sieltäkin tulloo vain maailman pahhuuksia niin joutaa se sekkiin sitten sulkea.
Jos en muuttaisi saareen niin muuttaisin keskelle luonnonsuojelualuetta punaiseen hirsitorppaan. Lähelle vettä. Kaipoon täällä peltojen keskellä veden ääreen. Kun astun jäälle tai liun laiturilta uimaan, elämä pallaa jokkaiseen jäseneen. Jokin virtaa minnuun ja asettuu paikoilleen. Kaipoon sinne pieneen punaiseen torppaan, kauas ihmisten katseilta ja autojen ääniltä. Suureen hiljaisuuteen, jossa kuulen itseni. Paikkaan, jossa koulin tomaatit, silitän kissoo, kuiskoon miten sie ootkin noin soma. Käyn päiväunille sivusta vejettävään sänkyyn. Kissa käpertyy mahan piälle kerälle, koira kainaloon. Seinällä raksuttaa kello ja miulla olisi kaikki maailman aika olla ja ajatella. Ellää. Ellää sitä oikeeta elämee, jota elivät sukupolvet ennen minnuu ja ennen meitä. Työteliästä mutta merkittävvee elämee. Elämää, jossa elämä ja kuolema nivvoutuivat toisiinsa luonnollisesti.
Toisenlainen maailma viriää miussa. Onko se entisaikaista muistia? Onko se nostalgian kaipuuta? Onko se sissäinen ääni? En tiiä mikä se on mutta sen tiiän että miussa se on. Oottaa aikoo jolloin muuttua näkyväksi ja vapautua sydänalasta täyttämään maailmaa, toisenlaisella maailmalla.
Comments